Suomi on voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden jo viidesti, mutta helpolla kulta ei ole kertaakaan irronnut. On tarvittu hattutemppua Ruotsin kotihallissa, 43 torjunnan finaalia ja kiekon veivaamista ilmiömäisellä tavalla. Kelataanpas nauhaa taaksepäin ja muistellaan näitä ikimuistoisia hetkiä.
Vuonna 2007 Olli Kunnari jäi Suomen paidassa yhden voiton päähän EM-mitalista. Syyskuussa 2026 ympyrä sulkeutui viimein, kun Kunnarin valmentama Veljekset kaatoi Slovenian 3–0 ja nappasi Suomen miesten lentopallohistorian ensimmäisen EM-mitalin.
Marraskuussa 1998 Tommi Mäkinen oli jo käytännössä katsoen matkalla kotiin ilman kolmatta peräkkäistä maailmanmestaruutta. Sitten puhelin pirisi kesken tv-haastattelun. Muutamaa sekuntia myöhemmin suomalainen tuijotti kameraa epäuskoisena. Carlos Sainzin Toyota oli hajonnut vain satoja metrejä ennen maalia.
Kun Pertti Karppinen käänsi veneensä kohti olympiafinaalin viimeisiä satoja metrejä, muu maailma tiesi jo mitä saattoi olla tulossa. Montreal 1976, Moskova 1980 ja Los Angeles 1984 päättyivät kaikki samalla tavalla – suomalainen vene ylitti maalilinjan ensimmäisenä.
Yhtenä talvena suomalaiset opettelivat, mikä on pesä, miksi jäätä harjataan ja kuka ihme on M15. Markku Uusipaavalniemen kipparoima Suomi liukui Torinossa olympiahopealle, ja lajista tuli hetkessä koko kansan puheenaihe. Mutta huuma katosi melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Sadasosa. Sen verran jäi Juha Miedon ja olympiakullan väliin Lake Placidissa. Lähes 42 minuuttia hiihtoa, ja lopulta ero oli käytännössä silmänräpäystä lyhyempi. Ei ihme, että tappio on jäänyt kalvamaan suomalaisia vielä vuosikymmenten jälkeenkin.
Heli Rantanen asteli Atlantan olympiafinaaliin ensimmäisenä heittäjänä. Yksi rykäisy, keppi 67,94 metriin ja muilta luulot pois. Sitten alkoi viiden kierroksen piinaava odotus. Kukaan ei tullut ohi, ja olympiakulta oli suomalaisen.
Eipä Nummelan altaat arvanneet 1990-luvulla, että sieltä nousisi uimari, joka pitäisi maailmanennätystä hallussaan lähes yhdeksän vuotta. Jani Sievinen voitti maailmanmestaruuden, olympiahopeaa ja kasan EM-kultia – ja lopulta ennätyksen rikkoi 17-vuotias Michael Phelps.
Birminghamissa nähtiin elokuussa kaksi hetkeä, jotka suomalainen yleisurheiluväki muistaa vielä pitkään. Silja Kosonen heitti vuosien odotuksen jälkeen itsensä Euroopan mestariksi, ja neljä päivää myöhemmin Alisa Vainio juoksi maratonilla muilta karkuun. Kaksi kultaa, kaksi täysin erilaista tarinaa.
Harva suomalainen urheilija on hallinnut omaa lajiaan yhtä murskaavasti kuin Leo-Pekka Tähti. Viisi paralympiakultaa, noin 70 kilpailun voittoputki ja lähes 12 vuotta kestänyt maailmanennätys kertovat urasta, jonka kohdalla sanaa legenda uskaltaa käyttää täysin hyvällä omallatunnolla.
Jäämies ei paljoa puhunut, mutta kaudella 2007 hän antoi tulosten hoitaa selitykset. Kimi Räikkönen oli vielä kaksi kilpailua ennen kauden päätöstä 17 pistettä Lewis Hamiltonia perässä. Sitten suomalainen voitti kahdesti ja nappasi Formula 1 -mestaruuden yhden pisteen erolla.
Marja-Liisa Hämäläinen saapui Sarajevon olympialaisiin kokeneena hiihtäjänä, mutta ilman ainuttakaan olympiamitalia. Reilua viikkoa myöhemmin Suomi oli saanut uuden urheilusankarin. Kolme henkilökohtaista matkaa toivat kolme kultaa, ja kotikatsomoissa riitti ilonkyyneleitä vauvasta vaariin.
Susijengin paras arvokisasijoitus on vuoden 2025 EM-kisojen neljäs sija. Historiallisen tuloksen taustalta löytyvät vuosikymmenten työ, kaksi olympiaesiintymistä, Koperin ihme ja Bilbaon sinivalkoinen hurmos.
Matti Nykänen ei ainoastaan voittanut mäkihyppykilpailuja. Parhaina vuosinaan hän lennätti itsensä niin kauas muista, että vastustajat näyttivät kilpailevan lähinnä hopeasta. Sinivalkoisessa puvussa ja keltaiset lasit silmillään hänestä tuli 1980-luvun talviurheilun kirkkain suomalainen tähti.
Marraskuinen ilta Helsingissä. Töölön jalkapallostadionilla oli ilmassa jotain normaalista poikkeavaa. Kun Huuhkajat kaatoivat Liechtensteinin 3–0, koko Suomi pysähtyi hetkeksi. Kansa sai vihdoin sen, mitä oli odotettu sukupolvien ajan: paikan miesten maajoukkueen ensimmäiseen arvoturnaukseen.
Teemu Selänteen NHL-debyytti jäi historiankirjoihin: 76 maalia tulokaskaudella oli suoritus, johon kukaan muu ei ollut pystynyt. Vuosien mittaan hänestä kasvoi paljon enemmän kuin tehokas viimeistelijä – koko suomalaisen jääkiekon kestotähti.
Paavo Nurmi ei ollut mies, joka juoksi tunteella. Hänen menestyksensä ei myöskään perustunut muiden virheiden hyödyntämiseen. Hän kantoi sekuntikelloa kädessään ja teki juoksuradasta oman työhuoneensa. Kaikki mitattiin: jokainen kierros, askel ja ratkaisu. Jälkikäteen katsottuna Nurmen ura vaikuttaa melkeinpä mahdottomalta.
Topparin työ ei yleensä täytä otsikoita yhtä herkästi kuin maalintekijöiden temput. Sami Hyypiän kohdalla kävi toisin. Hänestä kasvoi Liverpoolissa pelaaja, jonka rauhallisuus, pääpeli ja johtajuus kestivät Anfieldin paineen ja veivät suomalaisen futiksen yhteen sen kovimmista tarinoista.
Kun jalkapallon MM-kisat lähestyvät, suomalaisessa futiksessa katse palaa helposti yhteen nimeen. Jari Litmanen ei koskaan pelannut MM-lopputurnauksessa, mutta hän on hyvä esimerkki siitä, kuinka korkealle suomalainenkin pelaaja voi maailmalla nousta.
Leijonien MM-historiassa on pelaajia, joiden arvoa ei voi mitata pelkillä maaleilla tai tehopisteillä. He ovat jääneet mieleen, koska ratkaisevilla hetkillä peli on tuntunut kulkevan heidän kauttaan. Joskus se on näkynyt maalina, joskus vain yhtenä rauhallisena vaihtona keskellä pahinta painetta.
